Mayojen tuho. Ekokatastrofiko?

Jyrki K. Talvitie

Mayojen kulttuurisaavutukset ovat omaa luokkaansa Amerikan esikolumbiaanisessa historiassa. Siitä ei vallitse suurtakaan erimielisyyttä. Keski-Amerikan mayat ovat olleet monessa suhteessa poikkeuksellinen kansa muinaisessa Amerikassa, jopa merkittävä myös koko ihmiskunnan mittakaavassa.

Yhtenä tällaisena poikkeuksellisena piirteenä on mayakulttuurin synty, kehitys ja kukoistus trooppisen sademetsän siimeksessä. Trooppisen vyöhykkeen korkeakulttuureja kun tunnetaan vain harvoja. Esimerkkeinä tulevat mieleen Angkor Vat nykyisessä Kambodzassa ja Borobodur Jaavalla Indonesiassa.

Epätavallista on ollut myös mayakulttuurin poikkeuksellisen pitkä kesto. Mayamaan alankoseutujen asuttaminen oli meneillään jo tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Seremoniakeskusten rakentaminen on alkanut saman vuosituhannen puolivälissä. Viimeinen itsenäinen mayakaupunki Tayasal, joka sijaitsi Petén Itzá -järven rannalla Guatemalan pohjoisessa Peténin maakunnassa, valloitettiin vasta niin myöhään kuin vuonna 1697. Näin laskettuna mayakulttuurille saadaan 23—28 vuosisadan elinikä.

Muinaisen Amerikan korkeakulttuurien suuressa kirjossa mayoilla on oma aivan erityinen asemansa. Amerikan esikolumbiaanisista kansoista juuri mayoilla oli ylivoimaisesti kehittynein kirjoitustaito — yksi niistä harvoista joilla ylipäänsä oli kirjoitustaito. Heidän hieroglyfiensä arvoituksen ratkaiseminen viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana on avannut täysin uuden näkokulman muinaisten mayojen maailmaan. Uusi tieto on ollut omiaan entisestään kohottamaan mayojen arvostusta myöhempien aikojen tutkijoiden silmissä.

Mayojen nerokas numerojärjestelmä teki yhdessä kirjoitustaidon kanssa mahdolliseksi siirtää sukupolvelta toiselle sitä taivaankappaleiden liikkeisiin liittyvää havaintoaineistoa, jonka perusteella mayat ylläpitivät hämmästyttävän tarkkaa kalenteriaan ja antoivat kansaa Herran nuhteessa pitävälle papistolle keinoja ylemmyytensä ja korkeamman tietämyksensä osoittamiseen.

Mayojen kymmeniä, jopa satoja, pieniä, suuria ja suorastaan valtavia seremonia- ja asutuskeskuksia sijaitsi Jukatanin niemimaalla sekä viidakon keskellä, harvojen luonnonkaivojen äärillä että merenrantakallioilla. Niitä oli yhtä lailla Guatemalan ylämaan vuoristossa kuin alankoseutujen sademetsän keskellä ja Usumacintan tapaisten viidakkoa halkovien vuolaiden virtojen rannoilla.

Kun tiedämme että mayoja on ollut enimmillään mahdollisesti peräti 10—15 miljoonaa, ei jääne epäselvyyttä tämän kulttuurin kaikinpuolisesta merkittävyydestä. 

Ei siksi ole ihme, että mayojen suuruuden ajan — nk. klassisen kauden — lopulla 800- ja 900-luvuilla j.Kr. tapahtunut ylväiden, kukoistavien seremonia- ja asutuskeskusten hylkääminen on askarruttanut mayatutkijoita. Hylkääminen oli Mayamaan alankoseutujen ydinalueella niin perusteellinen ja tapahtumain kulku oli historiallisessa perspektiivissä niin nopea, että voidaan puhua klassisen kauden elämänmuodon suoranaisesta romahduksesta.

Tämä luentosarja on pyrkinyt valottamaan eräiden kaukaisten ja vähän tunnettujen kulttuurien syntyä, kasvua, kukoistusta, ominaispiirteitä ja olemassaolon jatkumisen uhkia. Ei mitään uutta auringon alla. Ei kulttuurien synty, kasvu, kukoistus ja kuolema ole mihinkään erityiseen aikakauteen sidottua. Kulttuureita syntyy ja kuolee koko ajan. Aivan kuten eliölajeja kuolee ja uusia syntyy. Kulttuurien syntymää ei välttämättä helposti havaitse, mutta kulttuurien ja/tai valtiomuodostelmien tuhon kyllä. Ja kun se tapahtuu lahonneiden rakennelmien luhistumisena, se voi olla todella nopea. Onhan meillä lähihistoriasta esimerkkinä Neuvostoliiton luhistuminen.

Mitkä sitten olivat aikanaan niin vaikuttavan ja menestyneen klassisen kauden mayakulttuurin romahduksen syyt? Sen kohdallahan ei millään mittarilla mitattuna ollut kysymys lahonneiden rakennelmien sortumisesta.

Sen selvittämiseksi on kerrottava vielä hiukan lisää mayojen elämästä ja vaiheista toista tuhatta vuotta sitten.

Emme tiedä tarkkaan, mistä ja milloin mayat täsmällisesti saapuivat sille alueelle, jota tänä päivänä kutsumme Mayamaaksi ja joka sijoittuu nykyisten Meksikon, Guatemalan, Belizen, Hondurasin ja El Salvadorin valtioiden alueelle. Ilmeistä on kuitenkin, että Meksikonlahden rannikolla vaikuttanutta olmeekkien kulttuuria voidaan hyvällä syyllä pitää eräänlaisena äitikulttuurina, jonka vaikutus on ulottunut niin Meksikon Keskiylängölle, nykyiseen Oaxacaan, Guatemalan Tyynenmeren rannikolle kuin myös Jukatanin niemimaalle. He ovat olleet mayojen oppi-isiä monella alalla. On ilmeistä, että eräät numerojärjestelmän ja kirjoitusjärjestelmän komponentit ovat syntyneet ensin olmeekkien piirissä. Vasta mayat kuitenkin kehittivät ne myöhempään täydellisyyteensä.

Mayakansa ei ilmeisesti ole missään historiansa vaiheessa kuulunut yhteen yhtenäiseen valtakuntaan, vaan Mayamaa on lähinnä muistuttanut Antiikin Kreikkaa kaupunkivaltioineen. Niilläkin oli keskenään monia yhteisiä piirteitä alkaen  ja uskonnosta. Se ei kuitenkaan estänyt heitä käymästä keskinäisiä sotia. Aivan vastaava oli tilanne siis mayojen kohdalla. Varhaiset mayatutkijat vertasivatkin mayoja Antiikin kreikkalaisiin, tolteekkeja etruskeihin ja asteekkeja roomalaisiin. Vertaus ei siis ole aivan hakoteillä.

Mayojen yhteiskuntaa voidaan kutsua oman aikansa tietoyhteiskunnaksi. Kun meidän tietoyhteiskuntamme pyrkii ulottamaan vaikutuksensa mahdollisimman laajalti kansalaisten pariin, mayojen hallitsijat pyrkivät päinvastoin visusti pitämään tietonsa tähtitaivaan tapahtumista tiukasti vain omassa piirissään ja pönkittämään tällä ylivertaisella tiedolla omaa valta-asemaansa. Kirjoitustaitokin on ilmeisesti ollut vain eliitin hallitsema taito. Sen sijaan mayojen numeroita on hyvinkin saatettu käyttää mm. kaupankäynnissä.

Erittäin tarkkaa kalenteriaan mayojen hallitsijat käyttivät toisaalta aivan käytännöllisiin tarpeisiin, kuten esimerkiksi oikean kylvöajankohdan määrittämiseen ja ilmoittamiseen kansalle. Toisaalta tietämystään kuun, Venuksen, Marsin ja Jupiterin liikkeistä sekä pimennyksistä ja konjunktioista  mayapapit mitä todennäköisimmin käyttivät valtansa lujittamiseen. Oli varmasti hyvin helppoa pitää tietämätöntä kansaa kurissa uhkailemalla sateiden viivästymisellä, jos valtaeliitin kulloistakin vaatimusta ei toteutettaisi. Esittämällä ennustuksina sellaisia ilmiöitä, joita papit tiesivät kokemuksensa tai laskelmiensa perusteella joka tapauksessa tapahtuviksi, ennustajat lisäsivät omaa uskottavuuttaan ja vaikutusvaltaansa. Mayojen tietoyhteiskunta pyrki siis omaa tietämystään lisäämällä ja tietoa kansalta salaamalla ylläpitämään ja vahvistamaan eliitin erityisasemaa.

Mayakalenterista kehitettiin olennainen osa uskontoa, jonka avulla kansaa hallittiin enemmän tai vähemmän valistuneesti, mutta varmasti eliitin jumalallista alkuperää ja erityisasemaa korostaen. Silloiset hallitsijat olivat aivan yhtä hanakoita kuin nykyisetkin tekemään itsensä kuolemattomiksi ja erehtymättömiksi. Hallitsijat pystyttivät omien todellisten ja kuviteltujen ansioidensa ikuistamiseksi kivisiä steeloja, joihin on kuvattu heidän hahmonsa ja joissa kerrotaan hieroglyfikirjoituksella heidän — hyvin todennäköisesti liioitelluista — sotasaavutuksistaan ja muista aikaansaannoksista. Propagandan toivottiin tekevän  vaikutuksen tavalliseen kansaan, naapureihin, vihollisiin ja mahdollisiin muihin vallantavoittelijoihin.

Kun ajattelemme sitä taksvärkkityön määrää, joka on tarvittu mayojen satojen keskusten kaikkien temppeleiden, pyramidien, palatsien ja kastelujärjestelmien rakentamiseen, on selvää, että sellaiseen pystyi vain yhteiskunta, jolla oli voimakas, päämäärätietoinen johto ja hyvä motivaatio sekä paljon aikaa. Niin kauan kuin jatkuva uurastus rakennusprojektien kimpussa voitiin motivoida uskonnon avulla eikä sitä kyseenalaistettu, hallitsijat saavuttivat useita samanaikaisia tavoitteita. Rakennuskanta lisääntyi ja eliitin olot paranivat, mutta ennen muuta kansa ei saanut tilaisuutta joutilaisuuteen, mikä piti pois mielestä ajatuksetkin eliitin aseman kyseenalaistamisesta tai suoranaisesta uhkaamisesta.

Mayaeliitti pyrki monin tavoin korostamaan omaa erityislaatuisuuttaan. On hyvin todennäköistä, että korkokuvista tunnettu mayojen suippokalloisuus ei ollut luontaista, vaan että juuri eliitin lasten kallot suipennettiin pitämällä niitä kahden laudan välissä riittävän pitkään, jotta kallo sai tuon tunnusomaisen muodon. Sillä lailla eliitin jäsenet erottuivat tavallisesta kansasta lopun ikäänsä. Tahattomiakin poikkeavuuksia alkoi esiintyä. Kun mayaeliitillä oli tapana naida keskuudestaan, jopa aivan lähipiiristä, perinnöllisyyden lait johtivat vääjäämättä siihen, että eliitin piirissä alkoi esiintyä fyysisiä epämuodostumia, kuten kuusisormisuutta ja -varpaisuutta, kampurajalkaisuutta jne. Eliitti esitti nämä piirteet todisteina erilaisuudesta ja jumalallisesta alkuperästä.  

Mayoilla on ollut klassisella kaudella (300—900 j.Kr.) paljon yhteyksiä muihin aikalaiskansoihin. Aivan erityisesti yhteyksiä on ollut keskimeksikolaisen Teotihuacánin ja Mayamaan välillä. Teotihuacánin vaikutuksesta on merkkejä havaittavissa niin Tikalissa alankojen sademetsäalueella kuin Acancehissa Pohjois-Jukatanilla ja Kaminaljuyússa Guatemalan ylämaalla. Teotihuacán tuhoutui 700-luvun puolivälissä, mutta minne teotihuacánilaiset sen jälkeen siirtyivät, on arvailujen varassa. Siirtyikö heitä Mayamaan ydinalueelle kuten esimerkiksi Seibalin maya-kaupungin steeloissa olevat meksikolaishahmot antaisivat aiheen olettaa? Vai tuliko Usumacintan ja Pasiónin vesireittiä pitkin myöhempiä tolteekkeja Meksikon Keskiylängöltä? Joka tapauksessa Keski-Meksikoon syntyneellä voimatyhjiöllä, poliittisilla ja sotilaallisilla mullistuksilla sekä seuranneilla kansainvaelluksilla on täytynyt olla vaikutuksia myös Mayamaassa.

Mayojen sodankäynti oli pitkään pikemminkin veristä urheilua kuin aluevaltauksiin pyrkivää valloitussotaa. Sotien luonne oli voittopuolisesti rituaalinen eikä niiden ainakaan ensisijaisena päämääränä ollut vastustajan tuhoaminen. Sodankäyntiä on ilmeisesti rajoittanut tiukka eettinen säännöstö. Viljelyksiä ei tuhottu eikä ilmeisesti rakennuksiinkaan kajottu. Klassisen kauden rakennuksissa tai kaupunkien asemakaavoissa ei juurikaan havaitse merkkejä siitä, että puolustukselliset näkökohdat olisivat olleet suunnittelussa kovin merkittäviä. Kaupungeilla ei ollut suojamuureja. Tuntuu pikemminkin siltä, että mayat päinvastoin pyrkivät edistämään yhteyksiä kaupunkiensa välillä. Jukatanilla oli kehittynyt tieverkosto; tunnetaan jopa 119 kilometriä viivasuorana viidakkoa halkova tie Cobásta Yaxunáan.  Sotia käytiin pikemminkin, jotta saataisiin vankeja uskonnollisissa rituaaleissa uhrattaviksi kuin aluevaltauksien vuoksi. Sodat olivat sotureille tilaisuus osoittaa urhoollisuuttaan eikä niissä välttämättä ollut tavoitteena vastustajan tappaminen. Muutoinkin mayat tavoittelivat pikemminkin mahdollisimman korkea-arvoisten vankien saamista uhrattaviksi sen sijaan, että he olisivat pyrkineet saamaan mahdollisimman paljon vankeja.

Klassisen ajan lopulla 800- ja 900-luvuilla mayojen ydinalueilla, erityisesti alankoseutujen sademetsäalueella nykyisen Guatemalan pohjoisosassa Peténissä tapahtui jotakin mullistavaa. Näiden mullistusten seurauksena jopa tuhatvuotiset asuinsijat sademetsän siimeksessä hylättiin ja jätettiin luonnon ja luonnonvoimien armoille. Sodankäynti oli yleistynyt. Sodankäyntiä koskevat kuvaukset lisääntyivät steeloissa. Hoitamatta jätetyt kastelujärjestelmät kasvoivat nopeasti umpeen ja lakkasivat toimimasta tarkoitetulla tavalla. Steeloja ei lopulta pystytetty enää ollenkaan. Joidenkin asutuskeskusten sijoilla jatkui vielä hajanainen asuminen kevytrakenteisissa majoissa, mutta eliitin asumukset, palatsit ja temppelit ammottivat tyhjyyttään. Ei kestänyt montakaan vuosikymmentä, kunnes viidakko oli vallannut alueen ja peittänyt menneen loiston vehmaan vihreään syliinsä piiloon kulkijoiden katseilta. Vasta tuhat vuotta myöhemmin seikkailijat, hautarosvot, satunnaiset matkailijat ja arkeologit tulivat häiritsemään hiljaisuutta.

Mitä oli tapahtunut?

Luonnonmullistusko? Hurrikaani? Maanjäristys? Näitä on esitetty syiksi, mutta pikainenkin perehtyminen asiaan osoittaa, ettei mikään näistä riitä yksinään syyksi kuin enintään asuinsijojen väliaikaiseen hylkäämiseen. Mayamaan alankoseudut eivät sitä paitsi ole maanjäristysaluetta eikä rakennuksissa ole havaittavissa maanjäristysten jälkiäkään.

Kulkutautiko? Kulkutauti selittäisi hyvin sen, miksi rakennukset ovat hylättäessä ainakin monin paikoin olleet kuta kuinkin vaurioitumattomia. Sen sijaan kulkutauti ei selitä, miksi asuinsijat olisi täytynyt hylätä lopullisesti. Edes tiheään asutussa Euroopassa musta surmakaan ei tappanut lähimainkaan kaikkia asukkaita, miksi siis täälläkään?

Ilmastonmuutosko? Tätäkin on tutkittu, mutta mitään merkittäviä ilmastonmuutoksia ei ole havaittu tapahtuneen tarkasteltavalla aikakaudella.

Kansannousuko? Tämä teoria ansaitsee hieman pidemmän tarkastelun. Pyramidien, palatsien, temppelien, kastelukanavien ja teiden rakentamiseen tarvittu taksvärkkityön määrä on varmasti ollut valtava, ja kehityssuunta on tuskin ollut aleneva. Olisiko taksvärkin määrä ylittänyt sietorajan eli olisiko veroaste noussut yli kohtuullisena pidetyn? Kapina ja sen seurauksena eliitin surmaaminen selittäisi sen, miksi steelojen pystyttäminen lakkasi samoihin aikoihin, kun kaupungit hylättiin. Monen steeloissa esitetyn henkilön kasvot on ruhjottu. Vihan vimmassako? Kastelujärjestelmien hoitamattomuus viittaa myös siihen, että työnjohto on puuttunut.

Eliitin erityisasema ja etuoikeudet ovat olleet kansan hyväksyttävissä niin kauan kuin yhteiskunta on toiminut tyydyttävästi ja niin kauan kuin uskonto on säilyttänyt uskottavuutensa. Entäpä jos hallitsija olisi menettänyt uskottavuutensa? Olisivatko ruumiilliset epämuodostumat saaneet seurakseen myös henkisen suorituskyvyn merkittävää alenemista? Eliitin kasvaminen yhä suuremmaksi on voinut aiheuttaa nurinaa laajojen kansalaispiirien keskuudessa. Elintarvikehuollon piirissä on työskennellyt suhteellisesti yhä vähemmän väkeä, ja älylliselle ja taiteelliselle askaroinnille sekä sotimiselle ja hallinnoinnille omistautuneita suita oli yhä enemmän ruokittavina.

Kansannousua voi pitää varteenotettavana vaihtoehtona etsittäessä selitystä eräiden mayakeskusten hylkäämiseen, mutta ainoaksi ja yleispäteväksi selittäjäksi siitä ei ole. Vaikka suoranaista kansannousua ei olisi tapahtunutkaan, ylikansoituksen aiheuttamat, elintarvikehuollon ylläpitämiseen ja ympäristön tilan huononemiseen liittyneet ongelmat ovat saattaneet heikentää valtiojohdon uskottavuutta ja kykyä ohjailla valtiolaivaa klassisen kauden murroksen myrskyissä.

Maymaan ydinalue oli klassisen kauden lopulla hyvin väkirikas, väestöntiheys on suurimmissa keskuksissa ollut mahdollisesti jopa 500 henkeä neliökilometrillä. Sademetsän ja viidakon nykyinen tila voi antaa väärän mielikuvan asutuksen ja metsän keskinäisistä suhteista. Jukatanin Puuc-kukkuloiden seuduilla ja Río Becin alueella nykyäänkin tunnettujen muinaisten mayakeskusten määrä on niin suuri, että ainakin niillä seuduilla metsät ovat olleet vain saarekkeita asutuskeskusten välillä. Nykyäänhän muinaisten mayakeskusten rauniot ovat pieniä saarekkeita valtavan viidakon ja sademetsän keskellä. Tiheimmin asutuilla seuduilla ympäristö tila on varmasti huonontunut.

Mayojen maanviljely perustui kaskeamiseen. Kaskimaata hyödynnettiin viljelyyn vain kolme vuotta, sen jälkeen oli kaskettava uusi alue. On hyvinkin mahdollista, että tiheimmin asuttujen seutujen ravintohuolto alkoi kärsiä maan uupumisesta, mistä on voinut olla seurauksena pakko muuttaa asumaan muualle.

Olisiko mayojen seremonia- ja asutuskeskusten hylkääminen voinut johtua vihollisen sotajoukkojen tunkeutumisesta maahan? Pasión-joen varrella olevan Seibalin myöhäisklassisen kauden steeloissa on kuvattu henkilöitä, joiden piirteissä ja varusteissa on selviä meksikolaisia vaikutteita. Etnisesti chontal-mayoihin kuuluneet putúnit olivat kaukokaupan harjoittajia ja on mahdollista, että Meksikon Keskiylängöllä sijaitseva Cacaxtlan hyvin mayavaikutteinen keskus on ollut juuri heidän tukikohtansa. Heidän mukanaan on mitä todennäköisimmin tullut meksikolaisia vaikutteita Mayamaan ydinalueelle. Eräät myöhäisklassisen ajan keskukset, kuten Toniná nykyisessä Chiapasissa, on rakennettu jo selvästi strategiset puolustusnäkökohdat huomioon ottavaan paikkaan. Kaupungin ydinkeskustassa on runsaasti puolustusrakenteita. On kuin sodan uhka olisi ollut ilmassa. Esteettiset arvot ovat saaneet väistyä puolustuksellisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä.

Tuliko uhka jonkin muun kulttuurin piiristä vai olivatko vieraat sotajoukot naapurikaupungista? Edellisestä ei ole näyttöä, jälkimmäisestä on.

Vanderbiltin yliopisto, Guatemalan valtio, Ruotsin kehitysyhteistyöorganisatio SIDA, National Geographic Society ja eräät muut tahot ovat rahoittaneet kaivauksia, joita on koko tämän vuosikymmenen ajan tehty Guatemalan pohjoisosassa. Kysymyksessä on ollut Pasión-joen yläjuoksulla Petexbatún-järven eteläpuolinen alue, jolla sijaitsevat mm. Dos Pilasin, Aguatecan, Tamarinditon ja Punta de Chiminon arkeologiset löytöpaikat. Aiemmin mainittu Seibalin mayakaupunki on lähietäisyydellä. Kaivauksia ovat johtaneet yhdysvaltalainen arkeologi Arthur Demarest ja guatemalalainen arkeologi Juan Antonio Valdez.

Tämän nk. Petexbatún-projektin tulokset ovat olleet äärimmäisen mielenkiintoisia, ja ne ovat tuoneet lisävalaistusta nimenomaan mayojen klassisen kauden romahduksen syihin.

Dos Pilasin kaupunki oli aikanaan syntynyt 600-luvulla, kun pohjoisen Peténin alueen suurkaupungin Tikalin hallitsijan veli perusti oman kaupunkinsa noin sadan kilometrin päähän Tikalista lounaaseen. Hän ryhtyi omavaltaisesti käyttämään Tikalin emblemiglyyfiä eli eräänlaista vaakunaa, mistä seurasi kahteen otteeseen sota Tikalin ja Dos Pilasin välillä. Ensimmäisen sodan Tikal voitti. Jälkimmäisen sodan sen sijaan voitti Dos Pilas. Kaksi Dos Pilasin myöhempää hallitsijaa valloittivat lopulta koko Petexbatúnin seudun ja tärkeän kauppatien Pasión-joen. Tamarindito, Aguateca ja Seibal jäivät Dos Pilasin vasalleiksi.

Dos Pilasin kolmas hallitsija oli pyrkinyt dynastiansa vaikutusvallan kasvattamiseen naimalla kuninkaallisen naisen etelämpää Cancuénin kaupungista. Hallitsija 3:n kuollessa vuonna 741 valtakunta oli vaurastunut ja laajentunut yhdeksi Mayamaan suurimmista valtakunnista. Dos Pilasin vauraus näkyi monin tavoin, erityisesti kaupungin ydinkeskustan rakennusten koossa, määrässä ja laadussa.

Dos Pilasin neljäs hallitsija asusteli pääasiassa Aguatecassa, parisenkymmentä kilometriä Dos Pilasista kaakkoon sijaitsevassa, korkean ja laakean vuoren huipulle rakennetussa, helposti puolustettavassa kaupungissa. Koko hallituskautensa ajan hän oli joutunut usein rientämään laajan valtakuntansa laidalta toiselle kukistamassa kapinoita.

Vuonna 761 jotakin meni pahasti pieleen. Tamarindito irrottautui Dos Pilasin ikeestä ja sen joukot hyökkäsivät Dos Pilasiin. Dos Pilasin asukkaat keskeyttivät työnsä, mm. hieroglyfiportaikon hieroglyfien kaivertaminen jäi kesken. Hät’hätää asukkaat rakensivat puolustuslaitteita kuten kaupungin ydinkeskustaa ympäröivän muurin, jonka rakennusaineiksi he repivät kiviä keskustan pyramidien ja temppelien seinistä. Muurin päälle he pystyttivät vielä paaluaidan. Ympäröivän maaseudun väki hakeutui kaupungin turvaan ja rakensi majojaan muurin suojaan päätorille.

Puolustuksen tehostamisesta huolimatta tamarinditolaiset valloittivat Dos Pilasin ja surmasivat sen hallitsijan. Muu ylimystö ehti paeta Aguatecaan turvaan ja jätti Dos Pilasin oman onnensa nojaan. Kaupunki oli tuhottu eikä sitä koskaan enää asutettu. Aguatecassa pakolaiset pystyttivät steelan  ja julistivat itsensä valtakunnan uusiksi hallitsijoiksi.

Puoli vuosisataa aguatecalaiset pitivät puoliaan linnavuorensa korkeiden ja jyrkkien rinteiden ja aivan kaupungin keskustassa sijaitsevan 60 metrin syvyisen rotkon tuoman turvallisuuden ansiosta. Sodat riehuivat maaseudulla. Ennen vuosisadan loppua Aguatecakin oli tullut valloitetuksi. Sen henkiin jääneet asukkaat pakenivat Petexbatún-järveen pistävälle Punta de Chiminon niemelle, jonka kannakselle he kaivoivat kolme vallihautaa suojaamaan tätä viimeistä pakopaikkaa vihollisilta. Punta de Chimino säilyi tosin valloittamattomana 800-luvun lopun piirityksistä, mutta rappeutui sen jälkeen nopeasti merkityksettömäksi kalastajakyläksi, jonka viidakko lopulta nieli.

Kaivausten perusteella on voitu todeta, että Petexbatúnin kaupunkimaiset keskukset tuhoutuivat alati raivonneissa sodissa yksi toisensa jälkeen ja maaseudun kylätkin kutistuivat mitättömiksi. Näin ei tapahtunut yksin Petexbatúnissa vaan myös koko nykyisen Peténin alueella sekä sen etelä- ja itäpuolisilla alueilla.

Näyttää siltä, että aikaisemmin harmonisen mayakulttuurin tuhon siemeneksi koitui eliitin suhteellisen ja absoluuttisen määrän nopea kasvu. Se ei johtunut yksinomaan eliitin paremmista elinoloista vaan myös moniavioisuudesta. Eliitin ja kaupunkikeskusten keskinäinen statuskilpailu johti yhä enemmän resursseja kuluttaviin rakennusprojekteihin ja valloitussotiin. Koko yhteiskunnan liitokset alkoivat natista, eliitin uskottavuus hyvinvoinnin takaajana rapisi ja elintarvikehuolto alkoi vaikeutua.

Jatkuvasti raa’istuvat ja pitkittyvät sodat, jotka lopulta muuttuivat totaalisiksi ja kajosivat myös vastapuolen viljelmiin ja asumuksiin, alkoivat ajaa maaseudun viljelijäväestöä kaupunkeihin. Maaseutu alettiin kokea turvattomaksi; viljelijöiden oli pakko siirtyä viljelemään asutuskeskusten lähiympäristöä, mikä johti nopeasti maan uupumiseen ja sadon romahtamiseen. Aiemmin ihmisen ja luonnon herkkää tasapainoa sademetsäolosuhteissa kunnioittanut elämänmuoto, joka mahdollisti viljelyn harjoittamisen laajoilla alueilla ylikuormittamatta luontoa, korvautui vähäksi aikaa uudella kaupunkilaisella elämänmuodolla. Elintarvikehuolto ei kuitenkaan ehtinyt sopeutua uuteen tilanteeseen.

Kaupunkilaisten — niin ylimystön kuin tavallisen kansan — oli lähdettävä etsimään uusia asuinsijoja sieltä, mistä parhaiten taisivat. Eliitillä ei ollut vastauksia uuden tilanteen hoitamiseen. Sen sai varmasti moni ylhäinen maya maksaa hengellään.

Tämä kehityskulku on siis kaivauksien perusteella osoittautunut klassisen kauden mayakeskusten hylkäämisen syyksi alankoseutujen sademetsäalueella. Ei ole ilman muuta selvää, että sama tapahtumasarja olisi selityksenä kaikissa osissa Mayamaata. On kuitenkin ilmeistä, että edellä kuvattujen tapahtumien on täytynyt tulla tietoon ennemmin tai myöhemmin kaikkialla Mayamaan eri kolkissa. Ovatko hallitsijat etenkin Jukatanin pohjoisosissa ehtineet reagoida etelästä kuuluneisiin huolestuttaviin uutisiin ja reivata valtakuntiensa kurssia uuteen suuntaan? Sen selvittänee tuleva tutkimus.

Klassisen kauden mayakulttuurin tuho lähti liikkeelle epäilemättä kovin tyypillisestä ihmisen ahneudesta ja hallitsevan eliitin etääntymisestä hallitsemansa kansan elinoloista. Seuranneet sodat karkasivat käsistä. Vastustajan tappaminen, viljelmien polttaminen ja rakennusten tuhoaminen muuttuivat itsetarkoituksiksi. Kun Aladdinin henki oli päästetty pullosta, ei sitä saatu sinne enää takaisin. Pitkän aikavälin vaikutukset olivat ennalta arvaamattoman syvälle käyvät ja peruuttamattomat. Viimeinen naula alankoseutujen mayojen siihenastisen elämänmuodon arkkuun ja välitön syy romahdukseen oli kuitenkin asuinympäristön luonnon ylikuormitus. Ekokatastrofiko? Kyllä!

Arkeologit ovat nostaneet kissan pöydälle. Sademetsä on ympäristö, minne heidän havaintojensa mukaan voidaan hallitusti eläen sijoittaa jopa miljoonia asukkaita. Se on samalla kuitenkin hyvin herkkä ja haavoittuva ympäristö, joka voidaan hillittömällä elämisellä tuhota elinympäristönä. Tämän päivän maya-arkeologilla onkin edessään mielenkiintoinen tehtävä pyrkiä selvittämään, millä menetelmillä muinaiset mayat pystyivät asuttamaan miljoonia sademetsiin ja samalla säilyttämään ympäristön asumiskelpoisena. Vastaus voi olla sisäpoliittisesti kuuma peruna monessa maassa!

 

Esitetty Helsingin yliopiston Studia generalia -sarjan luentona marraskuussa 1997 sekä julkaistu Helsingin yliopiston julkaisemassa Studia exotica -kirjassa ja Suomen intiaaniyhdistyksen Kajo' -lehdessä 1/1998